Sisältölaatikko

L o t t a W e n n ä k o s k i

Yhteystiedot

lotta.wennakoski@gmail.com

Tunti ja tuhat vuotta
 

Sydäntalvessa valtaa hengähtämisen, tilinpidon tunne; täytyy pysähtyä laskemaan ohi kiitäneitä tunteja, päiviä, kuukausia. On tullut istuttua, puurrettua, keksittyä. Pyöriteltyä kaikenlaista, väisteltyä sitä ja tätä mieleen nousevaa, keskityttyä taas, pyyhittyä iholle pisaroivaa hikeä. Kokonaisuudet, ne eivät ole helppoja. Sävelkudosten sommittelusta ja kansantaloustieteestä soisi esimerkiksi ymmärtävänsä enemmänkin. Noin muutaman mainitakseni.

Kirkasta ja selvää on sitäkin. Muistutuksena laitan soimaan kappaleen, jonka aluksi kumahtaa soimaan valtava kimppu kellosointeja, sälöilevää metallia, tummaa ja kirkasta. Säpäleet harventuvat vähitellen tehdäkseen tilaa kuulaalle poikasopraanolle. Winchesterin katedraalissa äänitetyn kellon ääni ympäröi ja jättää sisäänsä. Pojan ääni sen sijaan liitelee ympäriinsä vapaan hengen tavoin. Lähestyy, pakenee, odottamattomasti säksättääkin. Kello taas mittaa järkähtämättömästi aikaa; teoksen jaksoja erottavat eri korkeuksilta merkkiääninä soivat kumaukset. Horas avolantes numero, mortuos plango, vivos ad preces voco on alkuperäiseen äänilähteeseen kaiverrettukin: "Lasken kiitävät tunnit, valitan kuolleita, kutsun eläviä rukoukseen." Kellosta ja säveltäjän oman pojan laulusta sommiteltu nauhateos on tekijänsä tunnetuimpia kappaleita. Jonathan Harvey menehtyi joulukuussa 2012 73-vuotiaana.

*

Omaan päiväkirjaani on edellisenä kesänä tallentunut useampikin merkintä samaista säveltäjää koskien, vaikkei hän lainkaan uusi tuttavuus ollutkaan. Porvoon Suvisoitossa kattavasti esitelty, tuolloin jo vakavasti sairas Harvey ei enää festivaalille päässyt matkustamaan, mutta oli kuitenkin vahvasti läsnä lukuisten teostensa ja perinpohjaisen dokumenttielokuvan kautta. Edellä mainitussa Mortuos Plango, Vivos Voco -teoksessa Harvey prosessoi pojan ja kellon ääniä siten, että niiden välille syntyy saumaton jatkumo toisesta toiseen. Myöhemmissä teoksissaan Harvey hioi samanlaista ykseyttä vielä pitemmälle ja muihinkin suuntiin, elektronisen ja akustisen äänen välille esimerkiksi. Näin vaikkapa kappaleessa Bhakti, jossa meditoidaan 50 minuutin ajan maailman vanhimpiin lukeutuvien uskonnollisten tekstien äärellä. 

Buddhalaisen maailmankatsomuksen omaksunut Harvey toteaakin, että musiikin parissa (ja erityisesti konserttitilanteessa) on mahdollista irrottautua tavanomaisesta ajankulusta ja liittyä osaksi isompaa aikaperspektiiviä: tuhatta vuotta nyt vaikkapa. Kiinnostavaa kyllä, toisessa yhteydessä Harvey muistelee ensitutustumistaan Karlheinz Stockhausenin musiikkiin miltei täsmälleen samoilla sanoilla: "Se oli ikään kuin olisin vapautunut konventionaalisen ajan vallasta". 

Kirkonkellolla ja poikasopraanolla onkin ilmeinen yhteys parikymmentä vuotta aikaisemmin syntyneeseen Gesang der Jünglinge-klassikkoon. Silläkin oli nimittäin "katedraalinen" lähtökohtansa: tuolloin vielä syvästi katolinen Karlheinz Stockhausen sävelsi aluksi Kölnin tuomiokirkkoon elektronista messua. Kaiuttimia pidettiin kuitenkin 1950-luvulla kirkkotilaan sopimattomina, ja Stockhausen joutui muuttamaan suunnitelmiaan. Syntyikin kuulu nauhateos Danielin kirjan tekstiin.

*

Jonathan Harveyn oma tuotanto venyy modernistisista elektroakustisista teoksista aina tonaaliseen kuoromusiikkiin asti. Buddhalaisuus ei ole myöskään sulkenut pois poikakuorolaisena saatujen varhaisten kristillisten kokemusten painoarvoa. "Tavoittelen ykseyttä, joka on rikas ja monimuotoinen". 

Harveyn mukaan juuri musiikki opettaa meitä tajuamaan kaiken muuntuvaisuuden, alituisessa liikkeessä olemisen. "Laulat 'ta-ta-ta-taa' ja ajattelet: vau, onpa tällä aiheella voimakas karakteri! Mutta seuraavassa hetkessä g ja es -sävelet tarkoittavatkin jo jotakin aivan muuta. Näin musiikki herkistää ymmärtämään todellisuuden varsinaista luonnetta: millään olemassaolevalla ei ole pysyvää omaa olemusta." 

Uskomme itsepintaisesti asioihin, vaikka ne jo silmiemmekin edessä lakkaamatta muuntuvat muuksi, liukenevat. Tunnit esimerkiksi. Kuukaudet. Tuhatvuodet.


julkaistu RondoClassica -lehdessä helmikuussa 2013