Sisältölaatikko

L o t t a W e n n ä k o s k i

Yhteystiedot

lotta.wennakoski@gmail.com

Kansat, musiikit, ihmeet

Olinpa alkuvuodesta 2013 vieraana omapäisellä suomalaisella festivaalilla. Oli virkeää, tasokasta, hauskaa. Iltaisin istuttiin kapakassa seudun omaa soitantaa kuulemassa. Samat sukunimet vilahtelivat tuon tuosta esiin, kun hahmotti kuka onkaan kuka ja ketkä kaikki vielä sukuakin. Ulkona pakkasessa oli samaan aikaan käynnissä kolmen traktorin korskea kortteliralli. Niin, voi ihan hyvin olla, että olen se vihoviimeinen jolle asiaintila näin valkeni, mutta hehkutetaan silti edes vähän. Onhan nimittäin Kaustinen ihan oikeasti aivan erityislaatuinen pitäjä.

*

Paljon aiemmin, 19-vuotiaana, olin löytänyt itseni konservatoriosta Unkarista. Toista maata se olikin: kulttuuri täynnä temperamenttis-konservatiivista kurinpitoa ja ylvästä, röyhkeänsekaista henkevyyttä. Noina kuukausina nosti joka puolella päätään akuutti innostuskin - valtavia mahdollisuuksia avautui siinä, että kommunismi veteli juuri silloin viimeisiään. Rajan takana oli toisaalta meneillään verinen vallankumous, joka kosketti ihan kaikkia. Juuri Transilvaniassa kun olivat ja ovat ne unkarilaisten ikiomat laulumaat, vanhahtavana säilynyt kieli, parhaat perinteet ja koskettavimmat sävelmät. Karjala, jonne kaikki olivat jääneet.

Kansanmusiikki oli konservatorio-opiskelussa tietysti pakollista, ja niinpä joku osoittikin mieltään lukemalla takarivissä salaa Okalinnut-romaania. Joskus luokkaan oli tuotettu vanha maalaissetä ties mistä Temesvárin tienoilta: ukko istui saappaat jalassa ja lauloi katse kaukaisuuteen suunnattuna. Opettaja (sittemmin keskeiseksi nimeksi ymmärtämäni Ferenc Sebö) komppasi kai kampiliiralla. Niin muistelen.

Nuorena ihminen on kuin pesusieni: imin kielen itseeni ja opettelin pian muiden tavoin joka viikoksi uusia sävelmiä. Sekä kansanmusiikin että teoria-aineiden opiskelu olisi kuitenkin ollut paljon hitaampaa ja hankalampaa, elleivät tietyt perusasiat jo olisi olleet hallussani. Suomalaisen peruskoulun musiikkiluokka oli nimittäin paukuttanut unkarilaista Kodály-systeemiä selkäytimeeni jo vuosien ajan. Koulun musiikintunnit olivat paitsi opettaneet pomminvarman säveltapailutaidon myös kaivertaneet lapsenmieleeni unkarilaisia kansanmelodioita vaivihkaa varmaankin kymmeniä. Niitä oli vuosien varrella putkahdellut esiin opetusmateriaaleissa simppeleistä solmisaatioharjoituksista monimutkaisempiin kuorosovituksiin saakka, musiikkiopiston jousiorkesterissa soitetuista kappaleista puhumattakaan. Olin ehdottomasti "suomalaisen musiikki-ihmeen" tulosta - sikäli kun se ymmärretään huipputasoisena, mahdollisimman monien saatavilla olevana perusopetuksena - mutta läpeensä kyllästetty nimenomaan unkarilaisella sisällöllä jo ennen kuin olin astunut kyseiseen maahan jalallanikaan. Miten ne olivat sen oikein tehneet, oman musiikki-ihmeensä? 

*

Kaustisen kamarimusiikkiviikolla tulen sitten tarttuneeksi viuluun ja laulaneeksi ja soittaneeksi kansanmusiikkia minäkin - rohkaisijoina toimivat sekä pitäjän ainutlaatuinen ilmapiiri että Unkarissa kauan sitten minut lävistänyt perinne. Suuresti arvostamani Näppäri-projektin isä Mauno Järvelä tulee kättelemään. Keskustelu kääntyy etsimättä unkarilaisen musiikkipedagogian ja opetusmateriaalin hegemoniaan. Toden totta. Onhan sitä kerätty ja sovitettu kansanmusiikkia Suomessakin. Luulisi että oman rikkaan perinteen hyödyntäminen onnistuu, vaikkei kyljessä olisikaan itse kehitettyä säveltapailumetodia.

Näppärien perusajatus onkin kirkas, vastaansanomaton: musisointi ammentaa aina omasta paikallisesta perinteestä. Mitä jos me suomalaisetkin olisimme saaneet säännöllisen annoksen kotimaista musiikkiperintöä suoraan suoneen kaikkina niinä vuosina, kun sen sijaan vingutimme musiikkiopisto-orkesterissa sovituksia Ablakombasta ja muista unkarilaisista kansanlauluista, supisuomalaisten opettajien johdolla? Mikä ihme täällä nyt soisikaan?


julkaistu RondoClassica -lehdessä huhtikuussa 2013