Sisältölaatikko

L o t t a W e n n ä k o s k i

Yhteystiedot

lotta.wennakoski@gmail.com

Aukeamiselle

Pakkohan siitä on kirjoittaa. Ja jos joskus, niin mieluimmin nyt sitten ihan heti, tuoreeltaan. Edellisilta on vielä vereksessä muistissa, korvissa ja ihon alla. 

Ensin kaikki on omituista vain. Ollaan täällä kotikaupungissani, kaiken tutun keskellä. Tuossa kulmittain on Kansallismuseo, jonka edustalla isoäitini on heitellyt pikkutyttönä palloa yhdeksänkymmentä vuotta sitten; niin on sukufilmille tallentunut. Sama isoäiti on kotikulmiltaan kertonut senkin, että lehmät kulkivat säännöllisesti leveää Museokatua pitkin rautatieasemalta Taivallahteen teurastamolle. Varmaan ne ovat ylittäneet Mannerheimintien jossain näillä main, kopsutelleet, heilutelleet häntiään. Mölisseet kenties.

Sisällä on juhlallista ja vähän toimistomaistakin. Kiipeän parvelle ihmisten ohi sivuilleni pälyilemättä, kokemuksen yksityisyyttä ja ensimmäisyyttä varjellen. On vaikea päästä eroon ulkomailla olemisen tunteesta. Löydän paikkani katonrajasta orkesterin takaa. Sali ei olekaan tumma, vaan yleisön täyttämänä lämpimän ruskea, kaunis. Kaksi-kolmetoista metriä alapuolellani hohtaa valkea lava tyylikkäänä kuin sisustuslehden esittelemä uutuuspatio. Patarummut muistuttavat ylhäältä katsoen oransseja cantaloupe-melonin puolikkaita. Kiinnitän huomiota myös siihen varmaankin epäolennaiseen seikkaan, että neljästä käyrätorvesta kolme on kellonsa sisältä himmeitä ja sameita, yksi kiiltävä. 

Finlandia on kauttaaltaan vaskinen - tuttuakin tutumpaan kappaleeseen tulee näin uutta huomioitavaa, kun balanssi on nurinkurinen ja hassu. Salista on sen perusteella vaikea ajatella mitään muuta kuin päässä tykyttävää: tässä se nyt on. Tapiolassakin seurailen lähinnä ennen huomaamatta jääneitä linjoja ja matalien jousten tainnuttavan pehmeitä pinnanalaisia pyyhkäisyjä. Toisinaan kuulen miltei pelkät ylöspäin räjähtävät lyömäsoittimet - no, käytännössähän juuri ne ovat lähimpänä istumapaikkaani. 

Sitten tulee nousu, ja tuttisointi tempaa mukaansa. Koen voimakkaan mielikuvan massasta ja sen elastisesta muovautumisesta aaltoina - soivuus on kiinteä ja silti monikerroksinen, ei kajahtava mutta mehevä. Täällähän kuulisi mieluusti lisääkin Sibeliusta, orkesterikylpyjen kaipaajaa. Olen aina kuunnellut Sibeliuksen musiikissa loputtomia aukeamisia - siirtyminen jaksosta toiseen tuntuu minusta vaikkapa sinfonioissa monesti astumiselta uuteen tilaan, toiseen huoneeseen, jonnekin uuteen. Avautumiselta siihen mitä äsken ei vielä ollut.

Alas katsominen alkaa jossain vaiheessa pyörryttää, ja siirryn tarkastelemaan silmieni edessä killuvaa sointilatvusta. Lähistöllä istuu nainen kiiltäväpintaisissa verryttelyhousuissa. Miksikäs ei. Hän selailee papereita, vaihtaa paikkaa. Paikkaa vaihdan väliajalla myös minä. Päädyn yhtä korkealle mutta sinne mihin musiikki, nyt Stravinski, varsinaisesti suuntautuu.

Ja niin vain on uskottava korviaan: soinnilliset elämykset seuraavat toistaan. Sordinoidut trumpetit noin hiljaa, kuin eri tilasta ikään. Erikoisten soitinyhdistelmien aivan uudenlainen tuoreus, kun sali heittäytyy resonoimaan mukana. Soolo- ja tuttikudoksen käsinkosketeltava keskinäinen erilaisuus, johon en ole koskaan aiemmin tullut näin eläytyneeksi. Jonkin muutoin sileän soinnun sisällä välähtävä frullato, tärinä, jonka erottaa kerroksena muun seassa. Juuri siitä on kyse: soivuudessa on kerroksia ja vielä kerroksia, ja kuulen (ja miltei näen) ne kaikki samanaikaisessa kiitävässä hetkessä sekä yhdessä että erikseen. Kokemus on visuaalinen kolmiulotteisuuden tapaan: puun lehvästön erilaiset vihreät jatkuvat taakse aina vain syvemmälle tilaan ja avaruuteen.

Ajattelen avajaisiltaa. Olen silloin seissyt viiden kilometrin päässä täältä sateessa pesäpallokentän reunalla, myynyt leipomiani mokkapaloja, koettanut vältellä ajatusta tilanteen alakuloisista puolista, kenties maininnutkin asiasta jollekulle, heti katunut, tuntenut syksyillassa vaikeaksi saada asian merkitsevyyttä ilmoille vaikka se itselle onkin ihan selvää, suurtakin. 

Että tuolla se nyt on, tässä kotikaupungissani. Juuri auennut soimaan.

Julkaistu Rondo-Classic  -lehdessä lokakuussa 2011