Sisältölaatikko

L o t t a W e n n ä k o s k i

Yhteystiedot

lotta.wennakoski@gmail.com

Keikka ja muita vetoja

Yleisradion Sanakirja-ohjelma pyysi viime vuonna eri alojen ihmisiä puhumaan lyhyesti kolmesta valitsemastaan suomen kielen sanasta. Yhden omista valinnoistani otin mukaan pelkästään äänneasun kauneuden perusteella; sana oli tumma. Toinen häly taas edusti arkipäiväiseltä tuntuvaa sanaa, joka musiikista puhuttaessa alkaa kantaa aivan uudenlaista merkitystä. Kolmanneksi halusin mukaan yhden typerimmistä uudissanoista. Palvelupaketti kuvaa osuvasti ilmiötä, jossa sana muodostuu todellisuutta ihmeellisemmäksi: tuiki tavallinen toiminto on rahastustarkoituksessa kuorrutettu naurettavalla, ryhdikkyyttä ja reippautta tavoittelevalla termillä.

Samantapaisiin eufemismeihin törmää kaikkialla. Kaikki asuntoilmoituksia lukeneet ja asuntoesittelyissä käyneet tietävät, että tilaihme tarkoittaa yleensä säälittävän pientä huoneistoa. Tehoneliöt viittaavat suurin piirtein samanlaiseen ahtauteen, ja remontoitavan asunnon kunto taas on lähinnä pommin jäljiltä. Kyse ei ole kiinteistönvälittäjien ammattijargonista, vaan sovitusta retoriikasta. On tullut tavaksi viitata asioihin tietyillä termeillä, jotka sekä ammattilaiset että yleisö tunnistavat. 

*

Kuuman festivaalikesän vielä jatkuessa aion huvitella suomentamalla hiukan musiikkielämään kuuluvaa retoriikkaa. Lehtijutuissa, käsiohjelmateksteissä ja musiikkikritiikeissä törmää yllättävän usein samoihin sanavalintoihin, vaikka olemmekin eläneet moniarvoisessa kulttuuri-ilmapiirissä jo pitkään. Käytännössähän tämä moniarvoisuus tarkoittaa sitä, että mikään ei ole niin huonoa, ettei sitä voisi kehua tai ainakin ymmärtää. 

Musiikkia on tunnetusti vaikea kuvailla, mutta aloitetaan helpoimmasta päästä. Alkuvoimaiseen teokseen kuuluu itseoikeutetusti paljon hallitsematonta pauketta. Samalla metodilla voi tulla joskus kirjoittaneeksi ekstaattistakin musiikkia, mutta silloin täytyy tosin ottaa mukaan pari Olivier Messiaenilta lainattua sointua. Paljon yläsävelharmoniaa sisältävä kappale kuulostaa monen korvissa visionääriseltä, ja vaikutelmaa tehostaa yleensä vielä tapahtumisen hidas tempo. 

Kun musiikkikappaleessa on vähän sitä sun tätä, estetiikkaa kuvataan yleensä postmoderniksi. Eklektinen kuulostaisi tosin hienommalta; siinäkään tapauksessa tekijä ei osaa päättää, millaisen kappaleen kirjoittaisi. Persoonallinen säveltäjä taas on se, joka on jo varhain jämähtänyt tiettyyn tyyliin (tämän nasevan määritelmän olen tosin lainannut eräältä kollegalta).

Yksi suosituimmista sanoista on musikanttinen, joka yleistyi jo toistakymmentä vuotta sitten. Omien havaintojeni mukaan musikanttiseksi tavataan kuvailla musiikkia, jota on mitä ilmeisimmin hauskempaa soittaa kuin kuunnella. Jonkin soittimen, erityisesti puhaltimen taitajaa taas tituleerataan helposti velhoksi, kun hän silmää räpäyttämättä esittää multifonin ja pari pöräystä.

*

Onneksi esittävät muusikot sentään puhuvat asioista vailla pienintäkään sievistelyä. Heillä on taiteeseensa työmiesmäinen suhde: keikkaa pukkaa, ja sitä johtamaan on yleensä tulossa kippari. Illalla saattaa olla veto, ja silloin mennään lauteille (mikä ei tässä tapauksessa viittaa saunomiseen). Äänityksiäkin tehdään toisinaan, ja silloin soitto päätyy narulle. Orkesteri tekee pian taas rundin, ja sataa ihmistä roudataan ympäri eri maiden konserttisaleja. B-luokan matkalle pääsevät tällöin ne, joilla on vaimo mukana. 

Syvänherkästi maailmaa havainnoivan säveltäjän on ehkä parempi olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että hänen teoksensa runollinen otsikko Árva on saattanut jossain stemmassa muuntua muotoon Karvat. Treeneissä joku on sitä paitsi mitä luultavimmin sanonut kahvipaussin päätteeksi: Mennääs nykäseen se Wennäkoski.

Rondo 8/2008